Ikääntyminen ei ole katoamista, vaan siirtymä kohti kirkastunutta identiteettiä
Liukenemisesta
Joitakin aikoja sitten istuin vanhusten hoivakodin olohuoneessa ja tarkkailin kodin asukkeja. Ikääntyneet naiset ja miehet istuivat paikoilleen asetettuina, miltei sulautuen seinän tapettiin, kuin Salvador Dalín maalausten pehmeät, valuvaan aikaan kiinnittyneet hahmot. He näyttivät luovuttaneilta. Ei surullisilta, vaan jotenkin liuenneilta.
Myöhemmin ystäväni kanssa keskustellessani löysin itseni sanomasta ääneen jotakin, mitä olin kantanut mukanani pitkää. Kerroin hänelle, kuinka nuo vanhukset näyttivät minulle jotakin itsestäni. Minä tunnen ajoittain oloni rajattomaksi ja näkymättömäksi. Ikään kuin identiteetin rajaviivat olisivat iän myötä suttaantuneet. Tunnen itseni taas, kun pulahdan kylmään mereen tai hikoilen salilla, hetkissä, joissa keho ja mieli muistavat minut eläväksi.
Kirja, jota luin samaan aikaan Zadie Smithin”Petos” pysäytti. Smith kuvaa päähenkilö Eliza Touchettia tavalla, joka sai minut nyökkäämään.
” Häntä ympäröivät rajaviivat suttaantuivat iän myötä, kun taas monilla hänen tuttavapiiriinsä kuuluvilla ihmisillä – etenkin miehillä – nuo rajat olivat vain tarkentuneet.
Luulenpa etten ole ainoa nainen, joka tunnistaa tämän. Aivan kuin oma tarina olisi edelleen olemassa, mutta sen ääriviivat olisivat ohuet, melkein läpinäkyvät, samalla kun miesten roolit kasvaisivat selkeämmiksi ja arvostetuimmiksi.
Smith kirjoittaa myös.
” Nuorena hän ei ollut ymmärtänyt vanhojen naisten jahkailua. Sitä, miksi he jankkasivat yhtä ja samaa ja viipyivät lähes aina vieraisilla liian pitkään. Silloin hän ei vielä tiennyt, millaista olisi elää maailmassa vailla mitään määritteitä, vailla mitään roolia tai syytä. Olematta enää edes koristeellinen. ”
Luovutanko?
Ystäväni esitti minulle kysymyksen ”oletko luovuttamassa?” Se oli lempeä mutta rehellinen kysymys.
Vastasin kyllä ja ei.
Kyllä olen luovuttamassa asioista, joiden arvo ei ole koskaan ollut minulle tosi. Asioista, jotka kuluttavat elämänenergiaa, vievät tilaa oikeilta valinnoilta ja tukahduttavat sisäisen ääneni.
Ei, en ole luovuttamassa omasta merkityksestäni. Päinvastoin olen luopumassa siitä, mikä ei enää kanna, jotta voisin astua kohti jotakin kirkkaampaa.
Tämä ei ole katoamista. Tämä on siirtymä. Tämä on uuden tarinan alku.
Ikääntyvän naisen merkitys
Kun olen keskustellut konkarinaisten kanssa, olen tunnistanut saman ilmiön. Meistä moni on ollut koko elämänsä kantava rakenne jollekin tai joillekin, työnantajalle, perheelle, tiimille, asiakkaille, yhteisöille. Mutta harvoin olemme itse olleet tarinan keskiössä. Jatkan nyt asian käsittelyä ikääntyvän naisen näkökulmasta.
Kulttuurinen tarina naisesta ”nuorena ja hyödyllisenä”
Meidän yhteiskuntamme on rakentanut pitkään kertomusta naisesta, jonka arvo sidotaan ulkonäköön, hoivakyvykkyyteen ja nuoruuden potentiaaliin. Kun keho muuttuu ja roolit vaihtuvat, nainen ikään kuin irtoaa siitä narratiivista, johon meidät on opetettu kiinnittämään arvomme. Tarina ei tunne ”konkarinaista”, eikä sille ole valmista paikkaa.
Naisiin kohdistuva ”ageismi” on moninkertaista
Ikäsyrjintä osuu naisiin keskimäärin 10–15 vuotta aiemmin kuin miehiin. Ikääntyvä mies nähdään usein ”kokeneena”, ikääntyvä nainen ”vanhana”. Miehillä status kasvaa iän myötä, naisilla usein laskee. Arvostus kohdistuu miehillä perinteisesti kompetenssiin, naisilla mm. ulkoisiin tekijöihin.
Työelämän valtarakenteet ovat edelleen miehisiä
Moni nainen saattaa kokea olevansa näkymätön, koska monet johtotehtävät ovat yhä edelleen miesvaltaisia. Naisiin kohdistuu odotus olla ”miellyttävä”. Sen sijaan suora, johtajuutta edustava konkarinainen voidaan kokea hankalaksi, kun sama käytös mieheltä edustaa ihailtavaa ”jämäkkyyttä”. Hiljaisen tiedon siirtoa ei rakenteellisesti arvosteta eikä seniornaisten osaamista osata hyödyntää mentoroinnissa, strategiatyössä tai kulttuurin rakentamisessa.
Elämänvaiheiden limittyminen vie tilaa naisen omalta tarinalta
Edelleen 2020-luvulla monet naiset ovat äitejä, joskus isoäitejä, kumppaneita, hoivaajia työssään ja kotona, tasapainottajia ja arjen liimaa. Kun nämä roolit muuttuvat tai kevenevät, moni huomaa, että oma identiteetti on rakentunut pitkälti toisen palvelulle. Siksi oman elämän merkitys voi tuntua äkisti ohuelta, vaikka kapasiteetti olisi juuri nyt syvimmillään.
Hormonaalinen ja psyykkinen murros heijastuu identiteettiin
Menopaussi voi tuoda muutoksia vireystilaan, univaikeuksia, tunteiden vaihtelua ja fyysisiä oireita. Nämä voivat ruokkia kokemusta ”haalenemisesta”, vaikka todellisuudessa kyse on siirtymästä, ei katoamisesta.
Narratiivi menetyksestä, ei potentiaalista
Kulttuuri puhuu ”vaihdevuosista”, ”työuran päättymisestä”, ”ikäihmisistä”, ”viimeisestä vaiheesta”. Sen sijaan, että puhuisimme uuden kompetenssin kaudesta, rohkeista muutoksista, jäljen jättämisestä, elämänviisaudesta ja parhaista vuosista, jolloin identiteetti vapautuu ulkoisista vaatimuksista.
Käyttämämme kieli luo todellisuutta. Ja tällä hetkellä se luo liukenemista.
Mutta merkityksen liukeneminen ei tarvitse olla pysyvä tila, se on siirtymävaihe,jossa vanha tarina loppuu ja uusi ei ole vielä alkanut. Meidän ei kannata ylläpitää tarinaa, joka ei enää palvele ketään, ei meitä, ei työelämää ei tulevia sukupolvia. Olen oppinut, että tämä ei ole katoamista. Tämä on vaihe, jossa pinta karisee pois ja näkyviin jää jotakin tiheämpää, kirkkaampaa ja rohkeampaa. Se ei ole haalenemista. Se on terävöitymistä.
Rohkea ja itsenäinen irlantilainen
Lopuksi haluan kertoa teille tarinan Constance Markieviczista (1868–1927) löysin häntä esittävän veistoksen sattumalta kesällä Dublinissa. En ollut aiemmin kuullut hänestä, kävelin kadulla ohi ja tunsin tarvetta käydä tervehtimässä tuota ylväänä seisovaa ja kauas katsovaa naista. Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, kuka hän oli, ja miten hän eli.
Nuori taiteilija, joka ei sopinut mihinkään muottiin
Constance syntyi Lontoossa varakkaaseen anglo-irlantilaiseen maaomistajaeliittiin, jonka hän hylkäsi Irlannin itsenäsyyden ja yhteiskunnallisten uudistusten hyväksi. Hän liikkui piireissä, joissa keskusteltiin rohkeasti politiikasta, naisista, vapaudesta ja identiteetistä. Hän muuttui vähitellen yhteiskunnan ulkopuolisesta tarkkailijasta aktiiviseksi toimijaksi, joka valitsi rohkean elämän, ei helppoa.
Constance alkoi nähdä maailman epäkohdat, köyhyyden, eriarvoisuuden ja Irlannin alistetun aseman. Siitä syttyi kipinä, joka vei hänet pois taiteesta ja kohti politiikkaa ja aktivismia.
Easter Rising 1916
Markievicz oli ensimmäinen nainen Irlannin itsenäisyysliikkeen johdossa. Vuoden 1916 pääsiäiskapinan aikana hän johti taistelijoita. Hänen kerrotaan antaneen käskyt ääni vakaana, kasvot mutaisina ja sydän tulessa. Hän piti sotilaita koossa, vaikka laukaukset viuhuivat.
Hän oli valmis kuolemaan vakaumuksensa puolesta. Hänet tuomittiinkin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin sukupuolen vuoksi elinkautiseksi.
Ensimmäinen nainen parlamentissa
Vuonna 1918 hänet valittiin ensimmäisenä naisena Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttiin. Mutta hän ei astunut sisään, koska hän ei halunnut vannoa uskollisuutta kruunulle. Hän valitsi arvon, ei asemaa. Pian hänestä tuli toinen Euroopan naisministeri, työväen ja köyhien puolustaja, joka kulki kaduilla tavallisten ihmisten rinnalla. Hän ei ollut kabinettien poliitikko, hän eli tarinan keskellä, ihmisten lähellä.
Elämän loppuvaihe
Loppuelämänsä Markievicz eli hyvin vaatimattomasti. Usein ilman rahaa, sairaana. Hän kuoli 59-vuotiaana, sairaalassa, jossa hän oli jakanut vähät varansa köyhille. Hänen hautajaisensa olivat valtavat, ei aristokraatin, vaan kansanjohtajan.
Markieviczin elämä on kuin matka sisäiseen rohkeuteen
Hän valitsi oman äänensä, vaikka ympäristö tarjosi valmiin roolin. Hän uudelleenmääritteli identiteettinsä, monta kertaa elämänsä aikana. Hän valitsi merkityksen, ei mukavuutta. Hän asettui ihmisten rinnalle, ei heidän yläpuolelleen.
Hän on täydellinen esimerkki siitä, mitä tarkoittaa, rohkea, omaa polkua kulkeva nainen, joka ei haalene iän tai odotusten myötä, vaan kirkastuu.
Maailma tarvitsee lisää naisten viisautta, hyvyyttä, ääntä ja toimintaa, juuri nyt ja tässä!
