Kun kokemus ei enää tunnu kelpaavan ja ihminen alkaa hiljalleen epäillä itseään
Juice Leskinen kirjoitti kappaleessaan Myrkytysoireita lauseen, joka on jäänyt soimaan mieleeni ”Millaisen rauhan rakennan kanssa voittajan?”
Se on kysymys, joka tuntuu yllättävän ajankohtaiselta monelle 55+ -ammattilaiselle tänään.
Harva kokee olevansa finaalissa, ei todellakaan vielä. Mutta olo ei ole entisensä. Pitkän työuran jälkeen osamisen suhteen tuntuu epävarmalta, maailma muuttuu nopeammin kuin ehtii mukaan. Samaan aikaan näyttää siltä, että muillakin on koko ajan vähän paha olla.
Sitä ei oikein osaa nimetä tai tarkemmin selittää, mutta kehossa ja mielessä se tuntuu.
Ehkä kyse on myrkytysoireista.
Pitkä työura ja silti epävarmuus
Monella meistä on takanaan vuosikymmenten työura johon on sisältynyt vastuuta, onnistumisia, kriisejä ja monia muutoksia.
Olemme rakentaneet, kehittäneet ja kantaneet. Usein hiljaa, varjossa ja ilman suurta näkyvyyttä. Siksi Juicen kysymys ”ketkä piiloutuvat varjoon” tuntuu osuvan ytimeen.
Yhä useampi ihminen kertoo minulle ”Minusta tuntuu, ettei osaamiseni enää kelpaa, minä en kelpaa.”
Se on raskas lause.
Maailma muuttuu emmekä mahdu mukaan
Työelämä on muuttunut nopeasti, digitalisaatio, AI, uudet käsitteet ja uudet vaatimukset.
Moni on päivittänyt osaamistaan ja sen myötä oppinut valtavasti, sopeutunut ja venynyt. Sekään ei ehkä ole riittänyt ja jäljelle jää tunne siitä, että ehkä en ole enää oikeanlainen. Rekrytointiprosessien hylkyvastauksissa asiat sanoitetaan näin ”ei liian huono, vaan vääränlainen, liian kokenut, liian rauhallinen, liian harkitseva, liian inhimillinen”.
Hiljainen myrkytys syntyy vertailusta
Vertailu alkaa huomaamatta. Nuoremmat vaikuttavat varmemmilta, nopeammilta ja digitaalisemmilta. Ja vähitellen sisäinen puhe muuttuu, “Minussa taitaa olla jotain vialla.” “Olen jäänyt jälkeen.” “Olenko enää tarpeellinen?”
Tämä on myrkkyä, jota ei jaeta tabletteina. Se syntyy katseista, ohituksista ja hiljaisuudesta.
Kun kaikki voivat huonosti, mutta kukaan ei puhu siitä
Samaan aikaan lähes kaikki ovat kuormittuneita.
Nuoret uupuvat.
Keski-ikäiset venyvät.
Kokeneet kokevat olevansa näkymättömiä.
Silti jokainen ajattelee olevansa yksin.
“Muilla menee paremmin.”
Usein se ei pidä paikkaansa. Me vain opimme peittämään oireemme.
Kun identiteetti horjuu
55+-iässä työ ei ole vain toimeentulo. Se on osa identiteettiä, osa itsetuntoa, osa elämäntarinaa. Kun oma asema horjuu, horjuu myös käsitys itsestä. Kuka olen, jos en ole enää tarpeellinen? Tämä kysymys koskettaa syvältä. Ja liian usein se jää yksin kannettavaksi.
Oireet eivät ole heikkoutta, ne ovat viisautta
Moni kuvaa minulle väsymystä, unettomuutta, kyynistymistä, ärtymystä, haluttomuutta hakea enää mitään. Ja lisää nopeasti, “Ehkä olen vain heikko.”
En ole vielä kertaakaan ajatellut niin. Ajattelen, että tässä on ihminen, joka on kantanut paljon, pitkään ja usein hiljaa.
Kokemus ei ole vanhentunutta se on kontekstia
Haluan sanoa tämän suoraan, kokemus ei ole vanhentunutta. Se on kontekstia, se on kykyä nähdä seuraukset, taitoa lukea ihmisiä, rauhaa kriiseissä ja eettistä kompassia.
Ilman tätä organisaatiot sattavat tehdä huonoja päätöksiä. Mutta tätä ei aina osata mitata järjestelmissä ja siksi moni kokenut putoaa väliin. Ei siksi, ettei olisi arvokas vaan siksi, ettei maailma osaa kysyä oikeita kysymyksiä.
Elämä ei ole ohi, se on murroksessa
Moni pelkää, että tämä vaihe on alamäkeä, minä näen sen toisin. Tämä on usein uudelleen asemoitumisen aikaa, siirtymä. Ei ole paluuta entiseen, vaan askel seuraavaan. Siirtymä vaatii pysähtymistä.
Lopuksi: “Ole siinä”
Juicen tekstissä toistuu pyyntö ”Ole siinä”.
Minulle se tarkoittaa ”Ole itsesi puolella, ole rehellinen oireille, ole siinä ennen kuin väsymys kovettuu luopumiseksi”.
Myrkytysoireet eivät ole tuomio vaan ne ovat viesti. Sinun kokemuksesi ei ole taakka, se on pääoma. Sinun tarinasi ei ole päättymässä, se on kääntymässä uuteen lukuun.
Ja ehkä tärkeintä juuri nyt ei ole tietää vielä, minne olet menossa,
vaan muistaa, kuka olet, ja seisoa sen vierellä.
Terveisin, Sari
