Perjantaina alkuillasta makaan mökin sohvalla ja luen dekkaria. Yritän päästää irti mieltä painavista ajatuksistani. Kuulen tömähdyksen makuuhuoneen ikkunan luota ja arvaan, että lintu on törmännyt lasiin. Menen ulos ja löydän pienen tikan pökertyneenä kiveykseltä. Äsken se vielä innostuneena koputteli pihakoivun runkoa ja esitteli lentotaitojaan lajitoverilleen. Havaitsen, että se avaa ja sulkee silmiään, hieman jopa liikuttaa päätään. Elossa siis, virkoamassa. Siirryn kauemmaksi seuraamaan tilannetta. Vähän ajan kuluttua linnun viereen lennähtää pörriäinen, jonka surina herättää linnun aistit, se ryhtyy kääntelemään päätään ja virkistyy. Ei mene kauaa, kun tikka jo hypähtelee koivun juurelle ja lennähtää takaisin koivun oksalle. Virkistäjäpörriäinen liitää kohti pihamaan kukkia. Kaikki hyvin.
Putoaminen välitilaan
Liitin päässäni tuon tapahtuneen meihin ihmisiin, umpikujiin ja välitiloihin. Elämässämme tulee kohtia, joissa samaan suuntaan, samalla mallilla eteneminen ei enää ole mahdollista. Jotkut näistä lopuista alkavat heijastella signaaleja jo etukäteen ja niihin voi varautua, mutta valitettavasti osa esteistä nousee tiellemme yllättäen, niin kovaa, että niihin osuessamme tipahdamme kanveesiin ja päähän sattuu.
Molemmat tilanteet kuvaavat jonkinlaisia välitiloja, joihin voi liittyä konkreettista fyysistä kipua ja eritasoista psyykkistä pahoinvointia. Ehkä myös tunnetta siitä, että omat vahvuudet, roolit ja suunta ovat näkymättömissä. Ulkopuoliselle tilanne voi näyttäytyä ajelehtimisena tai kiinnipitämisenä ja tarttumisena moninaisiin ”lankoihin” tai projekteihin. Toisaalta myös päinvastaisena eli apaattisuutena, saamattomuutena ja kykenemättömyytenä aloittaa mitään uutta. Voihan se tietysti olla kaikkea tuota ja paljon muutakin.
Työyhteisön tiloja
Näitä välitiloja meillä on yksityiselämässämme, mutta ilmiö on vahvasti läsnä myös työelämässämme. Tarkoitan sitä, että yhtä lailla kuin ihminen kasvaa ja kehittyy, niin samalla tavalla työyhteisö elää ja muuttuu ajan myötä. Luonnollisesti tai pakolla, niin se menee. Organisaatioiden välitiloista puhutaan usein muutosprojektien yhteydessä. Totta, niihin tuo käsite vahvasti liittyykin. Mutta jos sanaa käyttäisikin pohdiskelun ja keskustelun avauksena aina silloin, kun ollaan jonkun uuden äärellä. Tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole täysin tarkkaa tavoitetta ja suunnitelmaa. Mutta useammalla henkilöllä on tunne ja konkreettinen kokemus siitä, että vanha malli ei enää toimi. Tulevaisuuden pohtiminen voi olla virkistävää ja luovaa. Sellaista maanläheistä innovointia meistä jokainen kykenee synnyttämään, kunhan joku hieman avittaa.
Minusta se lähtee
Välitilassa on välillä kivaa, toisinaan epätoivon tunteita ja paljon erimielisyyttä. Siinä missä toinen kipuilee toinen ei havaitse mitään ongelmia. Välitilassa ollaan yksin ja yksinäisiä, mutta sieltä siirrytään pois omaa vastuuta kantaen ja toisten ihmisten apua hyödyntäen. Sitten, siinä vaiheessa, kun suunta on selvillä ja usko omiin voimiin vahva, käynnistyy lähtölaskenta uuteen lentoon.
Terveiseni kaikille välitiloissa oleville, ”Muutos sattuu, mutta kipu ja kasvaminen on elämää”.
Sari Lehtoaro
